Viikkoni on sujunut happihoidoissa. Viikko sitten lauantaina satuimme kuvaamaan pari tuntia ulkona työporukan kanssa. Kuvaussession jälkeen kävelin kotiin. Kolmen tunnin raitis ilma antoi minulle uskomatonta potkua. Olo oli parempi kuin kuukausiin. Sunnuntaina teimme mieheni kanssa kolmen tunnin luontoretken ja jälleen sama vaikutus.

Eilen ulkoiluhimoni sai ensimmäistä kertaan aikaan jotain myös muille hyödyllistä. Haravoin appiukon pihaa vimmatulla voimalla. Saimme yhteensä 8 jätesäkillistä lehtiroskaa, joka odottaa nyt kuljetusta seuraavaan pisteeseen maatumaan. Tänään suunnittelin lähteväni uimaan stadikalle, mutta kyseinen paikka aukeaa vasta 10.toukokuuta, joten hetken verran täytyy vielä kärvistellä ennen ulkoilma-uintia. Tällä viikolla olen rullaluistellut ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen. Vein pyöräni vuosihuoltoon ja huomasin, että pyöräilykypäräni kaipasi huoltoa myöskin.

Hidas tahtini liikkumisessa on avannut minulle aivan uuden maailman. Kun ennen tavoitteeni oli aina saavuttaa mahdollisimman lyhyt aika ja pitkä matka, nyt yritän vain epätoivoisesti saavuttaa mahdollisimman pitkää aikaa. Tällainen ajattelu avaa tien hitauden maailmaan. Poimin toissapäivänä kevään ensimmäiset valkovuokot. Minulla on kerrankin aikaa katsella ympärilleni. Viikko sitten luontoretkellä ihastelin leskenlehtiä ja sinivuokkoja etäältä. Eräällä kävelylenkilläni tutustuin kivenheiton päässä asunnostamme olevaan muinaismuistoon, johon minulla ei ole koskaan aikaisemmin ole ollut aikaa paneutua.

"Happihoitoon" olen yhdistänyt myös erään miedon pahoinvointilääkkeen ja näin vointini on ollut parempi. Olen voinut ainakin suurin piirtein käydä töissä. Lääkkeen käyttäminen on inhottavaa, vaikka olen tietenkin varmistanut sekä gynegologilta että farmaseutilta, että sen pitäisi olla vaaratonta alkiolle. Tällä hetkellä lääke on kuitenkin minun paras vaihtoehtoni yrittää elää hyvillä mielin ja välillä myös hyvin voiden raskaana olevan naisen elämää.  

Alkio on nyt lasketun aikani mukaan ollut masussani 9 viikkoa ja 0 päivää. Tosin tämä oletus tulee epäilemättä muuttumaan, kun pääsen ensimmäiseen ultraani 14.5. Kiertoväli on ollut sen verran pitkä, että tunnen luissani, että laskettu aika tulee siirtymään viikoilla. Tietenkin myös gynegologikäynti kovien ovulaatiokipujen takia auttaa minua olemaan vakuuttuneempi asiasta.

Minulla on nimittäin kuva vauvastani ennen kuin kukaan edes tiesi vauvelin olemassaolosta. Gynekäyntiin liittyi ultraääni, jossa lääkäri tarkisti, että kaikki oli kunnossa. Silloin hän myös totesi, että munasolu oli irronnut noin viikko sitten. Joten, jos terveydenhuoltoalan henkilökunta ei luottanut minun intuitiooni, niin ainakin he luottivat lääkärin valistuneeseen mielipiteeseen. Siirsin nimittäin ensimmäistä saamaani ultra-aikaa viikolla eteenpäin, jotta ei tarvitsisi rampata kättärillä joka aamu.

Pahoinvointini kärki on taittunut. Oksennan edelleen päivittäin, mutta olen oppinut hämäämään pahoinvointia. Hämäämiseen on monia keinoja. Tärkein taitaa olla kunnollisten aterioiden syöminen, vaikka joutuisikin (ja joutuu) pakottamaan itsensä ja tekemään sen oksennuksen maku suussa ja hyvin hitaasti. Raitis ilma selvästi auttaa. Stressistä luovuttaminen myös auttaa.

Stressi, tuo pieni pirulainen, joka vaanii kaltaistani suorittajahenkistä henkilöä jokaisen nurkan takana. Tein muutama päivä sitten itsesuggestioita, joissa päätin "luovuttavani stressistä". Yritän jatkaa harjoitusta aina, kun stressaavia asioita tulee mieleen. Stressinhän saa kehitettyä hyvin pienistä asioista: alkaa vaan paisutella tarpeeksi, niin pannukakku on valmis nopeassa tahdissa.

Ja jollain tavalla pieni stressi on eteenpäin ajava voima. Seuraa maallikkoteoria: Stressaamiseen liittyy varmasti joitan stressihormoneja. Olen vakuuttunut, että nämä stressihormonit+raskaushormonit synnyttävät aikamoisen Molotovin coctailin kehossani. Räjähdystila on valmis ja pahoinvointikerroin nousee kymppiin.

Joten, luovutan tänään stressistä, hengitän syvään ja hyväksyn elämän itsessäni ja ympärilläni. Kannattaa kokeilla! (Vaikka ei olisi raskaana? :) )

Tähän mennessä blogiani lukevat ilmeisesti isäni ja äitini. Hurraa! Kaksi lukijaa! Tulevat mummeli ja "ukkeli". Olin heidän luonaan viikonloppupaossa yksinäisyyttä, kun mieheni lähti matkalle viikonlopuksi. En halua sopia tapaamisia ystävien kanssa, kun omat olot vaihtelevat niin paljon. Tänään tosin yksi hyvä ystäväni on tulossa kyläilemään luokseni, mikä on erittäin mukavaa.

Olen ollut pakotettu (onko se anglonismi? - varmaankin, argh) kertomaan tilastani useimmille tapaamilleni ihmisille. Eilen oksensin, kun kävimme tuttujen luona. Onneksi pyykinpesukoneessa oli linkousvaihepäällä. Se pelasti hieman, koska kuten siskoni todisti, kyseessä ei ollut mikään pieni neitimäinen ykäisy vaan hyvinkin äänekäs ja julma ulostulo. 

Sukulaisille kertomista välttelen hieman, sillä yhdelle sukulaiselle kertominen saattaisi helposti tarkoittaa sitä, että asia lipsahtaa toiselle ja sitten kaikki tietävät. Yritän odotella ensimmäistä ultraa, vaikka todennäköisesti kertoisin appivanhemmilleni, jos vaan sattuisimme tapaamaan. Kun olo on niin huono, niin tuntuisi teennäiseltä vedota kuukauden jatkuneeseen oksennustautiin ja nokkelimmat saattaisivat joka tapauksessa päätellä asian laidan.

Taiteilen siis kertomisen ja salailun välimaastossa oksennuspussi ja hengityksenraikastin aseinani. Eilen oksensin siskoni autossa. Automatka/bussimatka = ei suositeltavaa. Ja oksensin myös Keravalla. Se oli Keravalle ihan oikein. Mitäs houkutteli minut ja äitini kannattaville kirpputoriostoksille valtavine kirpputorihalleineen, joissa liikuskelevat ihmiset ovat suihkuttaneet halpisparfyymeeja kilotolkulla ja tuoneet ummehtuneelta haisevia vanhoja vaatteitaan myyntitelineille. 

Oksentamisesta kirjoittaminen saa minut voimaan pahoin. Siirryn siis sohvalle katsomaan Tyttö sinä olet tähti -elokuvaa. Se on tarpeeksi kevyt ja helppo irrottaakseni jalkani hetkeksi todellisuudesta, joka on tällä hetkellä hieman liian sumuinen.  

Sain vihdoin aikaiseksi perustaa tämän blogin siitä syystä, että minua helpottaa tuntemuksistani kirjoittaminen. En perustanut blogiani hyväntekeväisyydestä vaan siksi, että saisin jotain miellyttävää ajanvietettä yrittäessäni kestää kehossani tapahtuvan mullistuksen. Kirjoitin tänään myös ensimmäistä kertaa helistimen keskustelupalstalle.

Eilen oli pakko kertoa työkavereille raskaudesta. Olen joutunut olemaan poissa töistä tällä viikolla tosi paljon, mikä kasvattaa otsaani hyvin suurta ylimääräistä anturia. Mutta minkäs teet. Nyt täytyy vaan laittaa oma vointi ja mahassani kasvava ihanuus kaiken muun edelle. Sitä paitsi olen niin valtavan kipeä koko ajan, että en muista mikä tauti olisi kyennyt kaatamaan mut näin pohjalle.

Mua sattuu. Tällä hetkellä nipistelee alavatsaa. Nuo kivut ovat yleensä alkaneet iltasella, nipistelyä alavatsassa sekä myös vatsan molemmilla sivuilla. Vatsa turpoaa. Ja aamulla, kun herään, vatsa on taas litteä kuin pyykkilauta. Mikä johtuu paljolti siitä, että en saa syötyä paljon mitään päivän aikana. Nytkin vieressäni on tuolilla oksennusämpäri, jos sattuisi tulemaan pieni tippa onnenligimenttiä.

Ennen raskauttani söin ja elin muutenkin terveellisesti. Liikuin paljon enkä syönyt lainkaan valkoista sokeria ja välttelin myös vaaleaa vehnää. Alkoholia olen aina käyttänyt hyvin maltillisesti. Olin aamuihminen ja parhaassa vireessä aina aamupäivisin. Koko ikäni olen nukkunut yöni kuin tukki.

Ole hyvä ja unohda kaikki edellä mainittu. Vaihda se jatkuvaan pahoinvointiin. Vaihda se pizzaan, sipseihin, karkkeihin, kekseihin, sokerisiin mehukeittoihin, vanukkaaseen - kaikkeen missä on paljon energiaa pienessä määrässä ruokaa, jotta saisin edes jotenkin pidettyä itseni kauniissa mitoissani. Vaihda 8 tunnin yöunet heräilyihin siihen, että on niin paha olo, että ei pysty enää nukkumaan.

Alkoholin suurkulutusta en sentään ole aloittanut, mikä vitsi se olisikaan! Mutta eräs asia on muuttunut: valitsin rakkaan puolisoni hänen ikihauskojen vitsiensä lisäksi myös hänen tuoksunsa perusteella. Koska pidin hänen hikensä tuoksusta, kun 5 vuotta sitten tapasimme, ajattelin, että siinäpä vasta mies. Nyt en voi sietää koko ukkoa lähelläni! En anna ainoatakaan pusua! Hänen ominaistuoksunsa on jotain niin kuvottavaa, kahvinhajuisesta hengityksestä puhumattakaan.

Nukumme eri huoneissa. Aloitimme sen viime yönä. Yritin itse nukkua viime yöni puhallettavan ilmapatjan päällä, mutta en pystynyt, sillä minusta tuntui kuin olisin keinuvassa laivassa. Sain siis pahoinvointia ilmapatjasta. Se ei järin suuresti yllätä minua, koska olen muuttunut nainen.

Silti odotan innolla esikoiseni syntymää. Laulan hänelle päivittäin itse keksimääni lastenlaulua ja laulamme hänelle yhdessä mieheni kanssa. Juttelen hänelle ja kerron, että äiti tykkää hänestä, vaikka äidillä on "tosi paha olo". Luulenkin, että hänestä tulee tosi siisti ja raflaava tyyppi, kun hän saa äitinsä rokkaamaan näin kovaa jo ensimmäisistä viikoistaan lähtien.

Ihana ja normaali olo. Käyn aamuisin hiihtämässä.

Ihanaa, kuukautiset alkoivat viimein. Siitä asti, kun lopetin e-pillereiden syömisen syyskuun 2009 lopussa, kuukautiskipuni ovat olleet hirviömäiset. Olen siis tyytyväinen kuukautisten alkamisesta, vaikka se tarkoittaakin, että en ole tullut raskaaksi. Vielä.