Alkio on nyt lasketun aikani mukaan ollut masussani 9 viikkoa ja 0 päivää. Tosin tämä oletus tulee epäilemättä muuttumaan, kun pääsen ensimmäiseen ultraani 14.5. Kiertoväli on ollut sen verran pitkä, että tunnen luissani, että laskettu aika tulee siirtymään viikoilla. Tietenkin myös gynegologikäynti kovien ovulaatiokipujen takia auttaa minua olemaan vakuuttuneempi asiasta.

Minulla on nimittäin kuva vauvastani ennen kuin kukaan edes tiesi vauvelin olemassaolosta. Gynekäyntiin liittyi ultraääni, jossa lääkäri tarkisti, että kaikki oli kunnossa. Silloin hän myös totesi, että munasolu oli irronnut noin viikko sitten. Joten, jos terveydenhuoltoalan henkilökunta ei luottanut minun intuitiooni, niin ainakin he luottivat lääkärin valistuneeseen mielipiteeseen. Siirsin nimittäin ensimmäistä saamaani ultra-aikaa viikolla eteenpäin, jotta ei tarvitsisi rampata kättärillä joka aamu.

Pahoinvointini kärki on taittunut. Oksennan edelleen päivittäin, mutta olen oppinut hämäämään pahoinvointia. Hämäämiseen on monia keinoja. Tärkein taitaa olla kunnollisten aterioiden syöminen, vaikka joutuisikin (ja joutuu) pakottamaan itsensä ja tekemään sen oksennuksen maku suussa ja hyvin hitaasti. Raitis ilma selvästi auttaa. Stressistä luovuttaminen myös auttaa.

Stressi, tuo pieni pirulainen, joka vaanii kaltaistani suorittajahenkistä henkilöä jokaisen nurkan takana. Tein muutama päivä sitten itsesuggestioita, joissa päätin "luovuttavani stressistä". Yritän jatkaa harjoitusta aina, kun stressaavia asioita tulee mieleen. Stressinhän saa kehitettyä hyvin pienistä asioista: alkaa vaan paisutella tarpeeksi, niin pannukakku on valmis nopeassa tahdissa.

Ja jollain tavalla pieni stressi on eteenpäin ajava voima. Seuraa maallikkoteoria: Stressaamiseen liittyy varmasti joitan stressihormoneja. Olen vakuuttunut, että nämä stressihormonit+raskaushormonit synnyttävät aikamoisen Molotovin coctailin kehossani. Räjähdystila on valmis ja pahoinvointikerroin nousee kymppiin.

Joten, luovutan tänään stressistä, hengitän syvään ja hyväksyn elämän itsessäni ja ympärilläni. Kannattaa kokeilla! (Vaikka ei olisi raskaana? :) )

Tähän mennessä blogiani lukevat ilmeisesti isäni ja äitini. Hurraa! Kaksi lukijaa! Tulevat mummeli ja "ukkeli". Olin heidän luonaan viikonloppupaossa yksinäisyyttä, kun mieheni lähti matkalle viikonlopuksi. En halua sopia tapaamisia ystävien kanssa, kun omat olot vaihtelevat niin paljon. Tänään tosin yksi hyvä ystäväni on tulossa kyläilemään luokseni, mikä on erittäin mukavaa.

Olen ollut pakotettu (onko se anglonismi? - varmaankin, argh) kertomaan tilastani useimmille tapaamilleni ihmisille. Eilen oksensin, kun kävimme tuttujen luona. Onneksi pyykinpesukoneessa oli linkousvaihepäällä. Se pelasti hieman, koska kuten siskoni todisti, kyseessä ei ollut mikään pieni neitimäinen ykäisy vaan hyvinkin äänekäs ja julma ulostulo. 

Sukulaisille kertomista välttelen hieman, sillä yhdelle sukulaiselle kertominen saattaisi helposti tarkoittaa sitä, että asia lipsahtaa toiselle ja sitten kaikki tietävät. Yritän odotella ensimmäistä ultraa, vaikka todennäköisesti kertoisin appivanhemmilleni, jos vaan sattuisimme tapaamaan. Kun olo on niin huono, niin tuntuisi teennäiseltä vedota kuukauden jatkuneeseen oksennustautiin ja nokkelimmat saattaisivat joka tapauksessa päätellä asian laidan.

Taiteilen siis kertomisen ja salailun välimaastossa oksennuspussi ja hengityksenraikastin aseinani. Eilen oksensin siskoni autossa. Automatka/bussimatka = ei suositeltavaa. Ja oksensin myös Keravalla. Se oli Keravalle ihan oikein. Mitäs houkutteli minut ja äitini kannattaville kirpputoriostoksille valtavine kirpputorihalleineen, joissa liikuskelevat ihmiset ovat suihkuttaneet halpisparfyymeeja kilotolkulla ja tuoneet ummehtuneelta haisevia vanhoja vaatteitaan myyntitelineille. 

Oksentamisesta kirjoittaminen saa minut voimaan pahoin. Siirryn siis sohvalle katsomaan Tyttö sinä olet tähti -elokuvaa. Se on tarpeeksi kevyt ja helppo irrottaakseni jalkani hetkeksi todellisuudesta, joka on tällä hetkellä hieman liian sumuinen.